JOS SATAA NIIN MITÄS SITTEN?





Olen aina mieltänyt itseni sellaiseksi " lasi on puoliksi täynnä "- tyyppiseksi ihmiseksi. Että vaikka taivas kaatuu päälle niin jotenkin aina sitä vaan yrittää etsiä jotain positiivista tai ei ainakaan ajattele, että kaikki oli nyt tässä. Tai ehkä en ole kokenut vielä tarpeeksi menetyksiä tai vastoinkäymisiä - ehkä nahka ei ole vielä liian kova ettenkö kykenisi avaamaan uutta ovea. 

Eilen illalla ajattelin tätä nimittäin taas. Miksi joillekin lasi on puoliksi tyhjä, ja toiselle niin kauan kun lasissa on jotain, se ei ole tyhjä: siinä on edelleen jotain tarjolla, jonka jälkeen saa mahdolisuuden johonkin uuteen. Rakas koululaiseni nimittäin kesken hiljaisuuden illalla kertoi sohvalla, että tää kesä oli äiti paras ikinä. Hetki piti miettiä, että mites se nyt niin? Eihän me käyty missään tai edes tehty mitään ja tuskin tarvitsee edes mainita säätä. Siinä sitten kysäisin, että mikä kesästä tekikään noin suuren hänelle? Että ihan paras kesä ikinä? 

Ensinnäkin se, että Sari - täti kävi, pääsi mökille saunaan ja uimaan, metsään retkelle, lettujen paisto ulkona. Kerättiin mansikoita ja syötiin niitä, samoin reissu isän kanssa Tampereelle. Ei sanaakaan sateesta tai viileydestä, ei harmitusta reissujen puutteesta tai lomailusta pääasiassa kotona. Ihan vaan noita pieniä hetkiä, jotka olivat jääneet mieleen. Vaikka äitiä vähän huolestuttikin "tylsä" kesä lasten puolesta.

Jos sataa niin mitäs sitten? Antaa sataa, aina voi leipoa vaikka herkkuja.

Sirpa

You May Also Like

1 kommenttia